No voihan Siteki sentään!

Tiistai 23.2.2010

Vastoinkäymisten kautta voiton suuntaan....

Aamulla heräilimme reippaasti jo seitsemän jälkeen, sillä kahdeksalta oli tarkoitus lähteä suunnistamaan kohti Sitekin kaupunkia sekä upouusia seikkailuja. Koskapa olimmekin edellisiltana hienosti ehättäneet jo pakkailemaan, emme saaneet edes minkäänlaista kiirettä aikaiseksi. Rauhallisen aamupalan jälkeen edessämmä olikin sitten sitäkin rauhallisempi taksin odotus jos toinenkin. No, sinänsä se ei enää varsinaisena yllätyksenä tullutkaan, että kahdeksaksi tilattu taksi ei aivan kahdeksalta paikalla ole, joten emme kovasti ehtineet edes hermostua. Sieltähän se taksi sitten lopulta tulla tupsahtikin ja pääsimme, lähes tulkoon sovittuun aikaan, Mbabanen SOS-lapsikylään, josta meillä piti olla kyyti klo 8.30 kohti Sitekin vastaavaa perhekotirykelmää. Emme vieläkään kovasti yllättyneet, että tälläkään kertaa kyytiämme ei pahemmin näkynyt. Asiaa tiedusteltuamme saimme selville, että kyytimme olisi Mbabanessa noin tunnin viiva kahden kuluttua, joten taaskaan ei suurempaan hötkyilyyn ollut aihetta. Tällä kertaa meille kuitenkin hoidettiin uusi kuljetus, joka lähtikin suurin piirtein sukkelasti, ja pääsimme matkaan.

105 kilometriä pitkä matka Mbabanesta Sitekiin ei tuntunut kovinkaan pitkältä. Tähän syinä olivat muun muassa mitä mainioimmat maisemat, rupattelu jalkapalloa ja autolla ajelemista harrastavan kuljettajamme kera sekä paikallinen ajotyyli, johon sisältyy ennen kaikkea mahdollisimman suuri nopeus koko ajan. Jälleen kerran sangen vauhdikkaasta paikalliskyydistä nautittuamme pääsimme turvallisesti perille päämääräämme Sitekin SOS-lapsikylään, joka olikin yllätyksiä täynnä.

Saavuttuamme paikalle pyörähdimme toimistossa, jossa suoritimme pienen esittäymiskierroksen puolin sekä toisin paikan henkilökunnan ja itsemme välillä. Sen jälkeen lähdimme tutustumaan majoitukseemme paikan pomottaren Khabon talossa. Paikka vaikutti melko asialliselta, mutta alkaessamme keskustelemaan majoittumiseemme liittyvistä raha-asioista, tuli aluksi matkaan hieman mutkia. Jostain kumman syystä meillä ja talon haltiattarella oli täysin erilaiset käsitykset siitä kuinka paljon meidän tulisi olostamme täällä maksaa. Siitä asiasta olimme edelleen yhtä mieltä, että maksaisimme majoituksestamme edelleen 100 paikallisrahaa, joka on muuten nimeltänsä emalangeni, per lärvi/yö. Eri käsitys meillä sen sijaan oli siitä, että maksaisimme myös niistä öistä, joita emme täällä viettäisi. Meidän mielestämme se ei suinkaan käynyt laatuunsa, koska tarkoitus oli, että viettäisimme täällä kolme tahi neljä yötä viikossa ja lopun aikaa keskittyisimme opinnäytetyöhömme sekä seikkailemiseen pitkin Afrikan mannerta. Majoitusvastaavamme käsitys sen sijaan oli, että koska meidän oli tarkoitus olla täällä 10 viikkoa maksaisimme hänelle suoralta kädeltä 100 emalangenia kertaa 7 päivää kertaa 10 viikkoa kertaa kaksi jantteria elikkäs yhteensä 14 000 rahaa. Siihenpä totesimme sitten, että emmepäs muuten maksa, koska emme täällä ole paikallakaan näistä 70:stä päivästä kuin ehkä noin 40 ja tarkoitus oli, että maksumme tulisi kattaa ruokamme, juomamme, vetemme, sähkömme ja niin edelleen. Meidän käsityksemme mukaan emme edellä mainittuja asioita laisinkaan kuluttele, mikäli emme ole edes paikalla, joten hippasen tuntui rahastuksen makua olevan hintapyynnissä. Täysin ei koko hommaa voida kuitenkaan Khabon syyksi laittaa, koska hän oli ainakin kertomansa mukaan kuullut asian juurikin näin koko Swazimaan SOS-lapsikylätoiminnan johtajalta Dudulta, jonka kanssa mekin olimme asiasta sopineet, tosin hieman eri muodossa. Khabon diili Dudun kanssa oli 10 viikkoa eli 70 yötä eli 7000 rahaa per lärvi, kun taas meidän käsitys oli 100 rahaa per nukuttu yö.

Aikamme asiaa väänneltyämme ja koetettuamme kovasti selittää, että meidän on tämän kymmenen viikon harjoittelun aikana tarkoitus tehdä myös opinnäytetyötämme ja sen pitäisi sisältyä viikottaiseen harjoitteluaikaamme, joka on kaikkinensa 36 tuntia, päädyimme kaikkia tyydyttävään sopimukseen. Näin ollen suunnitelmamme muuttuivat sellaisiksi, että vietämme täällä Sitekissä aikaamme varsin intensiivisesti jotakuinkin seuraavat viisi viikkoa, jonka jälkeen siirrymme opinnäytetyömme pariin. Näin ollen maksamme näistä viidestä viikosta yhteensä 7000 rahaa, jonka jälkeen painumme jonnekin toisaalle.Tovin aikaa asiaa päissämme pyöriteltyämme totesimme sen oikeastaan vallan mainioksi ratkaisuksi, koska nyt meillä jää jotakuinkin yhdeksän viikkoa aikaa keskittyä opinnäytetyöhömme sekä ennen kaikkea pyörimiseen pitkin eteläistä Afrikan mannerta.

Asetuttuamme hieman taloksi Khabon nurkkiin lähdimme ehkäpä Bonzuno-nimisen kaverin kanssa pyörähtämään Sitekin kaupungissa, jonne SOS-lapsikylästä on matkaa noin 15 kilometriä. Sitekin kaupunki olikin varsin mielenkiintoinen kokemus, sillä käsityksemme kaupungeista ovat olleet tähän saakka hieman toisenlaisia. Oikeastaan Siteki on pieni hökkelikylä, vaikka onkin yksi Swazimaan "main cityistä". Yhden kadun varrella on muutama isompi ja joitakin pienempiä kauppoja. Siinäpä se Siteki. Kaikenlaista tavaraa on kyllä tarjolla ja pääsimmepä itsekin olemaan varsinaisia nähtävyyksiä. Jostakin syystä erotuimme ilmeisesti paikallisväestön seasta, ilmeisesti eduksemme, koska kovasti ihmiset meitä tuijottelivat.

Tää on liian suuri city, tää ei mennyt niin kuin piti, tuumaa Ville Sitekin hulinassa...

...ja katsoo suoraan eteenpäin kohti linja-autoasemaa...

...sitten ees sun taas, ensin vasempaan...

...ja vieläpä vähän oikeaankin. Ohhoh, onpas metropoli!

Kaupungilta palattuamme teimme hieman sängynsiirto-operaatiota, jotta pääsimme samaan huoneeseen nukkumaan, emmekä tuntisi oloamme kovin yksinäisiksi. Pitkällisen suunnittelun ja puhisemisen jälkeen saimme sängyn siirrettyä huoneesta toiseen, siirrettyämme sen ensin pariin muuhun huoneeseen ja vessaan, mistä se mukavasti sujahti pientä voimaa käyttämällä omaan makuusoppeemme. Suuret ovat sängyt ja ahtaat käytävät Swazimaalaisessa perhekodissa, jollaisessa mekin siis tällähetkellä asustelemme.

Alkuillasta olimme vielä hieman epämääräisillä fiiliksillä täällä olostamme, muun muassa johtuen aamupäivän rahapolitiikkasekoiluista. Pikkuhiljaa alkoi mielemme kuitenkin muuttua aurinkoisemmaksi, kun emäntämme palasi kotiin ja osoittautui hieman paremmin tutustuttuamme varsin leppoisaksi tädiksi. Khabolla tuntuu olevan myös ruoanlaitto hyppysissään ja saimmekin iltasella erittäin makoisan ja perinteisen Swazimaalaisen kana-aterian. Illan aikana tutustuimme myös SOS-lapsikylän toiseen projektinjohtajatarnaiseen Thandekaan, joka tuli työpäivänsä jälkeen kanssamme rupattelemaan. Vähän on vielä epäselvää mitä kukakin täällä tekee, mutta ehkäpä sekin meille jossain vaiheessa valkenee. Syötyämme maittavan ateriamme rentouduimme vielä hetken television ääressä ja painuimme unten maille.

SOS-lapsikylän pihapiiriä

Keskiviikko 24.2.2010

Lihakauppa, lihatulli ja poliisi

Hikisesti nukutun yön jälkeen aloitimme aamumme suihkun sekä munapekoniaamiaisen kanssa. Pahemmin ei moskiitot ole meitä täällä häirinneet vaikka Ville melkein menikin varmuuden vuoksi hyttysverkon alle nukkumaan. Ei sitten kuitenkaan mennytkään ja hienosti meni. Tosin ikkuna meillä oli kiinni, mutta ensi yön ajattelimmekin ehkäpä kokeilla paikallistavalla ja jättää sen sepposen selälleen. Josko olisi hieman vähemmän unentuoksuinen ilmasto aamusella? Ei ole täällä kuulemma malariaa paljon näkynyt, pitäisi ilmeisesti mennä jollakin ihmeen konstilla vieläkin syvemmälle maaseudun rauhaan? Vaikeaa on kyllä kuvitella kuinka se tästä enää onnistuisi...

Työhön lähdössä.

Tassuteltuamme toimistolle juttelimme ensin pitkät tovit Herran Ison Herran, Nelsonin, kanssa. Nelsonin nimesimme Herra Iso Herraksi, koska hän on se joka hoitelee täällä raha-asioita ja muistaa ennen kaikkea mainita sen riittävän usein. Sitten juttelimmekin Bonzunon kanssa hänen touhuamisistaan täällä. Sitäpä seurasikin jo teet ja kahvit ja leivät. Seuraavaksi tarkoituksemme oli lähteä Nelsonin kanssa mittailemaan hieman tiluksia, kunhan hän olisi palannut jostakin, mistä hänen oli tarkoitus palata tuota pikaa. Parin tunnin helteessä odottelun kuluttua hän palasikin toimistolle ja lähdimme katsastamaan vielä keskeneräisiä rakennuksia, joista pitäisi tulla hallintorakennus, esikoulu sekä päiväkoti ynnä muuta vastaavaa. Lisäksi vierailimme parissa family housessa näyttämässä naamamme ja loput neljä oli tarkoitus käydä läpi lounaan jälkeen. Yllättäen ilmaantuneen kaupunkireissun sekä sitä seuranneen lihanostoreissun jälkeen emme sitten kuitenkaan niissä käyneetkään, vaan se siirtyi mahdollisesti huomiselle. Joka tapauksessa hienot on pytingit kunhan valmistuvat.

Tähän mennessä olemme saaneet paikallisesta työkulttuurista sangen rauhallisen kuvan. Ainakin tänään koko toimiston väki tuntui lähinnä hengailevan koko päivän ja koko ajan joku oli syömässä jotakin. No, eipä meilläkään välttämättä kovin suurta hinkua suomalaisen kellokorttiyhteiskunnan meiningin mukaan täällä ole touhuta. Ainakin täällä lapsikylän toimistolla väki tuntuu olevan samalla tapaamassa kavereitaan ja viihtyvät ilmeisesti kovasti työpaikallaan. Nytkin Khabo on ollut jotakuinkin tunnin verran "vain hakemassa tavaroitaan", vaikka työaika on loppunut jo aikaa sitten. Myöskään meidän työtuntimme eivät tunnu kovin paljon täällä ketään kiinnostavan tai se, onko meillä koko ajan jotakin järkevää, tai ylipäätään minkäänlaista, tekemistä. Toisaalta tänään olikin vasta ensimmäinen varsinainen työpäivä, joten ehkäpä tekemistäkin alkaa jatkossa löytyä hieman enemmän. Ainakin Bonzunon touhut paikallisen perhetyön parissa vaikuttivat kovasti mielenkiintoisilta.

Lihaa kävimme ostamassa, koska tarvitsimme täydennystä ruokavarastoihimme. Vielä ennen lähtöämme Khabo varmisti, että syömme aivan varmasti sekä porsasta, kanaa että lehmää, vaikka olimme jo edellisiltana kertoneet olevamme varsin kaikkiruokaisia kavereita, mikä on ilmeisesti jonkin sortin omituisuus? Lihakauppaan lähdimme Herran Ison Herran sekä Khabon kanssa. Lihat on ostettava kaupungin sijaan lapsikylän lähellä sijaitsevasta lihakaupasta, sillä matkalla kaupunkiin tien varteen on eräänlainen paikallislihatulli elikkäs Food & Mouth disease control. Tämäpä on tielle läntätty siksi, että Swazimaahan ei haluta lihaa idästä, toisin sanoen Mosambikista. Ilmeisesti siellä lihan laatu ei aina ole paikallisia standardeja pystynyt täyttämään. Tästä syystä lihatullilla jokainen auto pysäytetään ja lihatullin lihatullivirkailijasedät tutkivat onko kyydissä raakaa lihaa. Emme kylläkään tiedä mitä tapahtuu jos näin on päässyt käymään, mutta olettaa sopii, ettei itälihanmuiluttajille ainakaan hyvä heilu.

Lihakauppa sijaitsi keskellä ei mitään, kuten kaikki muukin täällä suunnalla. Sieltä emäntämme osti, ilmeisesti maksamillamme vuokrarahoilla, vuorellisen lihaa, jolle hintaa kertyi huimat 250 emalangenia. Kertoessamme, että sama läjä olisi suomessa maksanut ainakin neljä kertaa yhtä paljon, olivat Khabo ja Nelson niin sanotusti huuli pyöreänä. Taidamme kuulemma olla varakasta väkeä Suomessa... Lihakaupan pihalle sattui pyrähtämään myös paikallinen poliisisetä, joka oli meistä kovasti kiinnostunut. Poliisi olikin oikein kiva poliisi ja varoitteli pahoista poliiseista, joita löytyy Swazimaata enemmän Mosambikista sekä Etelä-Afrikasta. Kaiken kaikkiaan sangen mukava virkamies ja nyttemmin huomattavasti viisaampi muun muassa Suomalaisesta ruokakulttuurista sekä lämpötiloista. Täällähän lämpötilat ovat huomattavan kuumia. Lisäksi paljon on rauhallisuutta ja metsää ja mutaa ja lapsia ja sen sellaista.

Paikallisen lihakaupan antimia...

Torstai 25.2.2010

Edellisiltana nauttimamme lihaisan aterian jälkeen olisi luullut unienkin tulevan hienosti, mutta johtuen ulkona vallitsevasta sangen painostavasta ilmasta, oli myös huoneessamme ilmassa kovasti kostea ilma. Tämä taas ei laisinkaan ollut omiaan auttamaan meitä parhaisiin yöuniin ja etenkin Villellä jäivät moiset lähinnä unelmiksi. Tästäpä luonnollisesti seurasi normaalia väsyneempi päivä ja koska aamupäivän aikana ei paljon milimiil-puuron syömisen lisäksi paljon muuta tapahtunut, painuimme puolen päivän aikaan hieman lepäilemään. "Milimiil"-puuro on paikallinen leivän korvike, jota muun muassa SOS-lapsikylän toimiston väki syö joka päivä. Kaiken lisäksi se on erittäin herkullista!

Innokas toimistolainen Ville!

Hyvin tunnumme täällä muutenkin lihassa pysyvän sillä saapuessamme keskipäivän lepohetkeltämme, olikin toimistolla vuorossa lounasaika. Tarjolla oli oikeastaan samaa tavaraa, jota söimme edellisiltana, eli äärettömän maukasta kukkomakkaraa sekä sikaa että nautaa. Nämä harkut nautiskelimme maissipuuron kera ja pikkuhiljaa opettelemme paikalliseen tapaan myös nauttimaan tällaiset makupalat sormipelillä elikkäs suoraan kädestä suuhun. Hyvää oli.

Iloinen toimistolounastaja!

Lounaan jälkeen emme enää joutuneetkaan odottelemaan kuin ehkäpä puolisen tuntia, minkä jälkeen pääsimme ensimmäistä kertaa täällä olomme aikana varsinaisen toiminnan pariin. Lähdimme tekemään SOS-lapsikylän Family Strenghtening Projectiin liittyvää tietojen päivitystä. Käytännössä tämä menee niin, että paikallisilta perheiltä on käyty keräämässä tiedot siitä ketä missäkin talossa asuu ja mitkä ovat heidän sosiaaliset statuksensa ja niin pois päin. Nyt on aika tehdä kaikissa taloissa uusi kierros ja tarkastaa mitkä tiedot vielä pitävät paikkansa ja mitkä eivät. Samalla katsotaan myös mitkä seudun perheistä, eli käytännössä lähes kaikki, sopivat projektin piiriin.

Ehdimme vierailla kolmen perheen luona ja pääsimme todellakin näkemään aivan toisenlaisen kuvan kuin mitä olemme ehtineet tähän mennessä hankkimaan Mbabanessa tai edes täällä lapsikylässä palloillessamme. Toisin sanoen käveltyämme noin 400 metriä lapsikylän portista eteenpäin, tupsahdimme kuin suoraan UNICEFin nälkäpäivävideoon tai muuhun vastaavaan. Melkoisen kurjissa oloissa ihmiset täällä joutuvat siis elämään. Saattaisi Bononkin silmät kostua näitä polkuja mittaillessa. Erittäin mielenkiintoista työtä. Jatkanemme sen parissa ensi viikolla ja silloin varmaan lisää kuulumisia aiheen tiimoilta.

Töiden jälkeen lähdimme Khabon sekä Thandekan kanssa hankkimaan hieman ruokatarvikkeita. Loppuilta vierähtikin sitten television ja syöminkien äärellä. Unten maille hienosti jo klo 22?!?

English medium pre-school. Ihan lapsikylän nurkilla.

Paikalliskoululaisia.

Perjantai 26.2.2010

Vallan mainiosti nukutun yön jälkeen heräsimme pirteinä poikina uuteen aamuun. Tänään vuorossa oli koko lapsikylän henkilökunnan workshopiksi kutsuttu kokous, jossa aiheena oli lähinnä se, mitä kukin täällä tekee ja mitä kenenkin pitäisi tehdä. Kokous oli määrä avata klo 9.00, joten sepäs alkoikin paikalliseen tapaan noin klo 10.15... Sielläpä se päivä meillä pojilla mukavasti sujahtelikin, kuunnellessa vuoroin englannin-, vuoroin siswatin kielistä sepustusta ja välillä molempi toki tuli sekaisinkin. No, joka tapauksessa päivä sujui melko mukavasti tee-/kahvitaukoineen. Kokous lopetettiin eri maukkaaseen lounasruokaan ja tuossa vaiheessa koko toimiston väki olikin jo aivan väsähtänytta, koska oli ollut niin hektinen päivä...

Kiireinen kokouspäivä...
Taustalla vasemmalta oikealle: pari kappaletta lapsikylän house mothereita, Herra Iso-Herra Nelson, Thandeka a.k.a. Tanja sekä Practical Trainer Ville

Lounaan jälkeen palailimmekin sitten kämpille ja värkkäsimme kitaraan kierrätysmateriaalista tyylikkään hihnan sekä potkiskelimme palloa kahden talossa numero kaksi asuvan pojan kera. Sittenpä vuorossa olikin hieman pyykin pesemistä, shakkia, telkkaria ja "kevyt" iltapala eli porsasta ja makaroonia. Rauhallinen perjantai-ilta. Huomenna Mbabaneen.

Ötökkä.

Siellä sun täällä, vuorten päällä sekä joka säällä, täällä on kiva olla paikan päällä

Lauantai 20.2.2010

Lauantaina aamumme oli valjennut tuttuun tapaan kovasti aikaisin ja verhojemme raoista pilkistävät auringon säteet herättelivät meidät hellästi uuteen Swazimaalaiseen aamuun. Päivän olimme ajatelleet ottaa rennosti ja näinhän me pojat toimimmekin. Aamulla piti täyttää pari oleskelulupaan liittyvää lappusta, mutta sen jälkeen suuntasimmekin suoraan uima-altaalle rentoutumaan, kun taas ryhmämme naisväki lähti ties minne eläinpuistoihin sekä lääkäreihin ynnä muualle. Altaalla notkuimme juurikin sen verran, että Ville ehti mukavasti palaa auringossa. Tosin ei aivan hurjasti, mutta arvatenkin enemmän kuin vaikkapa Helsingin auringon alla tällä hetkellä... Suoritettuamme virkistävät aamurutiinit, altaassa sekä sen laidalla, olikin aika rientää kohti kaupunkia ja hoitelemaan oleskelulupaan liittyviä asioita, mutta turhia hötkyilemättä.

Päätimme testata ensimmäistä kertaa paikallista julkista liikennettä ja lähdimme reippaina poikina tepastamaan kohti kaupunkia sekä ensimmäistä vastaan tulevaa bussi- / combipysäkkiä. Bussi on täälläkin melko pitkälti sama asia kuin Suomessa, elikkäs linja-auto. Combi on sen sijaan perinteistä linja-autoa pienempi, usein vaikkapa Toyota Hiace -mallisesta pakettiautosta väsätty pikkubussi, johon mahtuu kyytiin kuljettajan lisäksi 14 henkeä. Varsinaisia tilaihmeitä siis. Homma näiden combien kanssa toimii niin, että kaupungista, asemalta, ne lähtevät määränpäähänsä kunhan kaikki paikat ovat täytetty. Matkan varrelta kyytiin mennään sitten jos tilaa riittää. Hinta majapaikastamme Mbabanen keskustaan on 4 paikallista rahaa eli noin 0,40€. Kyyti on melko ahdasta, mutta sitäkin vauhdikkaampaa. Ylämäissä asia on kuitenkin yleensä toisin, koska autojen moottoreiden tehoja ei välttämättä ole aivan tarkkaan mitoitettu suhteesa kuormaan sekä tien varsin voimakkaisiin kaltevuuskulmiin. Alamäet sujahtelevatkin sitten taas kuin filminauha silmiemme edessä. Lisäksi paikalliset kuljettavat ottavat asiakkaansa huomattavasti paremmin huomioon kuin esimerkiksi Helsingissä. Kyytiin voi tulla tai kyydistä jäädä tarvittaessa melkeinpä missä vain ja jos näyttää siltä, että joku on pysäkille vasta kiiruhtamassa, niin aina on aikaa odottaa, että kaikki halukkaat pääsevät kyytiin. Riippuen tietysti siitä onko autossa tilaa, mutta yleensä kaikille tuntuu paikkoja riittävän ja kaikille paikkoja olevan.

Tepasteltuamme majapaikkamme portista ulos törmäsimmekin melko välittömästi kahteen paikalliseen herrasmieheen, jotka olivat kanssamme samaan suuntaan menossa. Hyvätapaisina kavereina tervehdimme miekkosia ja kysäisimme samalla, missäpä mahtaa olla lähin pysäkki. Siinäpä kävikin sitten ilmi, että meillä oli sama matka kohti pysäkkiä ja liityimme yhdeksi iloiseksi matkajoukoksi. Samalla löysimme varsin vaivattomasti pysäkille johtavan oikopolun, josta olimme kuulleet samassa majapaikassa asustavilta, varsin turkulaisilta sairaan- tai terveydenhoitajaksi tähtääviltä opiskelijoilta. Aluksi meitä tosin hieman epäilytti, että mahtaakohan polku johtaakin suoraan syvimpään Afrikkaan, mutta miekkosten kanssa jutustellessamme totesimme heidät vallan leppoisiksi hepuiksi ja luottamuksemme heihin oli varsin vankka. Suomesta heillä ei paljon ollut tietoa, mutta päitään he kovasti puistelivat kertoessamme kotimaamme sijaitsevan jotakuinkin 9000 kilmetriä pohjoiseen ja siellä olevan tällä hetkellä noin -15 astetta pakkasta. No, joka tapauksessa, pääsimme elämämme ensimmäistä kertaa nököttelemään combipysäkin äärelle ja vieläpä oikoreittiä pitkin. Pitkään emme joutuneetkaan odottelemaan ja tuota pikaa huomasimmekin olevamme paikallisessa julkisessa liikennevälineessä, joka tällä kertaa olikin eräänlainen linja-auton ja pikkubussin risteytys. Toisin sanoen pehmeä lasku paikalliseen matkustuskulttuuriin.

Vanhalla kunnon oikopolulla

Suhteellisen lyhyt matkamme kaupunkiin sujui varsin leppoisasti ja päätimme heti ensitöiksemme suunnata Cafe Lingo -nimiseen internet kahvilaan, jotta saamme yhteyden ehkäpä jopa sinne ja tänne. Löysimmekin paikan varsin helposti, koska olimme siellä jo edellispäivänä piipahtaneet tapaamassa herraa Price. Samasta paikasta löysimme myös osan sangen aktiivisista opiskelutovereistamme, jotka olivat hoidelleet päivällä rutkasti oleskelulupaansa liittyviä asioitaan, joita mekin siis kaupunkiin lähdimme hoitamaan. Siinäpä sitten nautimme neitosten seurassa hieman kahvilan antimia, jonka jälkeen käytimme hyväksemme myöskin kahvilan internetpalvelua.

Kaikesta edellä mainitusta johtuen kävikin tietysti sitten niin, että kaikki paikat, joissa meidän oli tarkoitus asioida, olivat ehättäneet lauantain kunniaksi jo sulkeutumaan. Näin ollen suuntasimmekin vain spar-markettiin hankkimaan ruoka- ynnä muita tarvikkeita, kuten pallon uimaleikkejä varten. Sieltäpä palasimmekin sitten combikyydillä takaisin majataloomme ja samalla tutustutimme ylpeinä poikina seurueemme tyttösetkin aamupäivällä omaksumaamme oikopolkuun. Seuraavaksi vuorossa olivatkin jälleen tutut iltapäivärutiinit uinteineen, syömisineen sekä rentoutumisineen. Illalla kiltisti nukkumaan jo klo 23.30.


Su 21.2.2010

Sunnuntaipäivän pään menoksi olimme päättäneet lähteä kapuamaan Sibebe Rock -nimiselle kiviröykkiölle, joka on ilmeisesti maailman suurin graniittimöhkäle tai ainakin jotakin vastaavaa. Aamun aloitimme tulevan retkemme kunniaksi ensimmäistä kertaa matkamme aikana ihan oikealla aamupalalla. Emme tietenkään unohtaneet myöskään jo perinteeksi muodostunutta aamu-uintia. Mukaamme retkelle lähtivät tällä kertaa myös opiskelutoverittaremme Henriikka sekä Iita. Tilasimme taksin noutamaan ryhmämme kohti määränpäätämme ja neuvoteltuamme hinnan mieleiseksemme, 70:stä rahasta 20:een rahaan lärviä kohden, lähdimme matkaan kulljettajamme, kuinkas ollakaan, Toyota-merkkisellä henkilöautolla. Matkaa piti tietojemme mukaan olla viitisen kilometriä, mutta todellisuudessa sitä olikin rutkasti enemmän. No, olihan meillä valmiiksi neuvoteltu hinta, joten sikäli asia oli kunnossa.

Sama meininki jatkui myös vaellusreitimme pituuden suhteen. Meidän tietojemme mukaan reitin vuoren huipulle piti olla noin kolme kilometriä, mutta jostain syystä matka tuntui jatkuvan ja jatkuvan. Peräänantamattomuutta uhkuen jatkoimme kuitenkin matkaamme rohkeasti eteenpäin ja mikäs siinä olikaan matkatessa. Aurinko paistoi koko päivän pilvettömältä taivaalta, maisemat olivat koko ajan melkolailla mahtavat ja pääsimmehän kaiken lisäksi hippasen reippailemaankin! Matkalla kohtasimme myös monia eläimiä, kuten liskoja, sammakoita, lehmiä, jonkin sortin hevoseläimiä sekä kotkia ynnä muita lintuja. Toki kaiken kruunasi pääsymme reitin loppuun ja vuoren huipulle, jossa näkymät luonnollisesti sen kuin paranivat entisestään. Paluumatkalla vastaamme tupsahti myös iloinen nuori mies, joka toimi vaellusreitillä jonkinlaisena oppaana. Samalla selvisi myös miksi matka oli tuntunut kovasti pitkältä. Reitti Sibebe Rockin huipulle olikin noin kuusi kilometriä suuntaansa, joten aikas tallustus pitkin mäkiä, ylös ja alas sekä ees sun taas, tulikin tämän päivän aikana tehtyä. Samalla ehdittiin tietysti taas kukin hieman palaa auringossa. Saattaisi tuntua kurjalta, tai sitten ei! Takaisin lähtöpisteeseen päästyämme turvauduimmekin jälleen taksia edullisempaan combikyytiin kohti majapaikkaamme. Pääsimmepäs samalla kertaa tutustuttamaan myös uusia opiskelijattaria oppimaamme oikotiehen ja jatkamaan jo hyvin alkanutta helteessäkävelyharrastustamme. Päivän saldo noin 15 kilometriä. Löllösti.

Kohti huippua...

Sibebe Rock on valloitettu ja rutkasti hikeä vollotettu!

Seuraavaksi seurasikin jälleen tuttuun tapaan uimailakoinnit, joissa pääsimme tällä kertaa aivan pallopelien makuun. Spar-marketista hankitun hienon pallon kera. Sen jälkeen teimme oikein ruokaakin ja pääsimme myös kokemaan ensimmäisen Swazimaalaisen sähkökatkoksen. Onneksi hella toimi kuitenkin kaasulla, joten sormi ei päässyt suuhun sujahtamaan laisinkaan, vaan sinnepä menikin aimoannos vääntämäämme makaroonikanamössöä. Hyvää oli. Muuta ihmeellistä ei pahemmin päässytkään illan aikana tapahtumaan, joten jälleen päästiin hyvissä ajoin unten maille.

Yleisesti ottaen täällä tuntuvat ihmiset olevan varsin hyväntuulisia sekä avuliaita. Apua saa tarvittaessa ja muutenkin paikallisväestö käyttäytyy valtaosin kovasti kohteliaasti. Myös luonto on osoittautunut erittäin kauniiksi ja siitäpä pääsemmekin toivottavasti jatkossa nauttimaan entistä enemmän! Tähän mennessä ovat pojat pysyneet vallan tyytyväisinä.

Maanantai 22.2.2010

Tänään olemme hoidelleet kaupungilla asioita. Lääkärissä kävimme idioottitestissä. Sen lisäksi hankimme kopiot passeistamme sekä varsin punakat passikuvat molemmista pojista. Syömässä kävimme Kyöstin suosittelemassa lounaspaikassa, missä ruoka oli varsin isoa ja erityisen maukasta. Kaupungilta tarttui mukaan myös rutkasti vaatteita ja lisää rusketusta. Huomenna suuntaamme heti aamutuimaan kohti Sitekiä ja uusia kuvioita!

Matkalla ja perillä

Matkamme kohti mustien ja valkoisten sarvikuonojen maata, Swazimaata, alkoi pirteästä helsinkiläisestä pakkassäästä keskiviikkona 17.2.2010. Lentokentällä olimmekin reippaina poikina jo puolen päivän maissa ja lähtöselvitimme itsemme oikein ripeästi. Hyvissä ajoin lähdössä olosta seurasikin sitten se, että jouduimme hieman ensimmäistä lentoamme kohti Lontoota odottelemaan jopa siinä määrin, että melkein unohdimme koneeseen mennä. Onneksi Finnairin ystävällinen henkilökunta muistutti meitä lentomme lähdöstä iloisella kuulutuksella, jolla kutsuivat herroja Koistinen ja Tarkki saapumaan reippaasti oikealle portille.

Koneeseen päästyämme matkustelimmekin kolmisen tuntia kohti Lontoota. Lentokentällä selvitimme tiemme turvatarkustusten kautta ravintolaan nauttimaan hieman evästä, jotta jaksaisimme myös seuraavan ilmaetapin loppuun saakka. Lento Lontoosta kohti Johannesburgia olikin onneksi kunnon koneella, joka oli lastattu täyteen viihdykkeitä. Elo- ja unikuvia pällistellessä matka ilmojen halki sujuikin melko kivuttomasti. Nukkuminen jäi tosin melko vähiin, joten saapuessamme Johannesburgin lentokentälle noin klo 7.00 paikallista aikaa torstaina oli ehtinyt jo hieman matkaväsymystä kertyä. Vielä oli kentällä odoteltava, että saamme koko 13 hengen revohkamme kasaan ja pääsemme matkamme viimeiselle etapille kohti Swazimaata ja Mbabanea, jossa meidän oli tarkoitus ensimmäiset päivät viettää. Aika kului lentokentän pubissa syöden, juoden, ei kuitenkaan tapellen ja naiden, vaan korttia pelaillen. Paikallinen olut oli maukasta ja myöskin ruoka, joka oli ehkä hieman vähemmän paikallista.Vähän piti myös pihalla käydä pyörähtämässä ja nauttimassa kesästä. Sepäs se vaan olikin meidän osalta alkanut juurikin tuolloin.

Iltapäivästä oli pikkuhiljaa koko iloinen opiskelijaryhmämme kasassa ja hienosti löysimme myös kuljettajamme Mtun, joka oli itsensä varustanut plakaatilla, jossa seisoi DIAK TOBI TARKI. Arvelimme tuon tarkoittavan allekirjoittanutta ja näinhän se olikin. Mtu kertoi olleensa meitä jo kolme tuntia kentällä vaanimassa, vaikka hänen kanssaan oli sovittu noutoajaksi klo 13.30. Tämä ei kuitenkaan tuntunut herraa pahemmin vaivaavan. Leppoisan oloinen kaveri. Siirryttyämme Mtun melkoisen hiostavaan Toyota-merkkiseen pikkubussiin aloimme köröttelemään niin kovaa vauhtia kuin Mtu vain suinkin ajopelistään sai irti. No, takapenkillä ei edes ehtinyt pelottamaan, koska vastaantulevaa liikennettä ei juuri ehtinyt näkemään. Lisäksi matkamusiikiksi Mtun valitsema reipas country sekä western -henkinen musiikki toi automatkallemme kerrassaan leppoisan tunnelman. Maisemissa ei alkumatkasta vielä mahdottomasti ollut katselemista, koska suurin osa moottoritien varsista oli täynnä peltoa. Muutama hienompikin kohta matkan varrella toki oli ja etenkin Swazimaata lähestyttäessä alkoivat myös maisemat muuttumaan enemmän vuoristomaisemmiksi ja samanaikaisesti hivelemään ainakin allekirjoittaneen silmää aivan toisella tavalla.

Matkalla ei paljon ehditty pysähtelemään, koska rajalle oli ehdittävä ennen pimeää. Mtun kyydissä tuo ei tietenkään ollut mikään varsinainen ongelma ja rajalla oltiin ajoissa. Samalla saimme myös ensikosketuksen paikallisten viranomaisten aina niin iloiseen asiakaspalveluun. Onneksi oli Mtu matkassa, joka osasi meidät kaikille oikeille luukuille ohjata. Tällä kertaa olikin parasta vaan olla kiltisti tullin tädeille ja sedille mieliksi, jotta matka pääsisi jatkumaan ja koko retkueemme luvan kanssa maahan sisälle. Rajalla viettämämme noin tunnin pituisen hetken jälkeen lähdimme jälleen eteenpäin ja kohti yöpymispaikkaamme Fair Lady Mountain Cottages -nimistä majataloa. Mbaneen päästyämme koukkasimme vielä paikallisen Spar-marketin kautta, jotta saimme haalittua hieman ilta- sekä aamupalatarpeita. Määränpäähämme saapuessamme oli aurinko ehtinyt jo sukeltaa unten maille ja pimeys vallannut maiseman. Loppumatkan maisemat jäivät siis katsastamatta, mutta niitähän ehtii näkemään.

Majoituksemme Fair Ladyssä oli järjestetty kahden hengen huoneisiin, joista osa oli hieman siistimmässä kunnossa ja osa ei aivan niin siistissä, mutta kuitenkin erittäin kelvollisessa. Saimmekin miespuolisina osaksemme kenties rähjäisimästä päästä olevan huoneen, mutta kuitenkin huoneen, jonka suihkusta tulee lämmintä vettä, toisin kuin osassa huoneista. Ilta kului rentoutuessa matkan rasituksista raskaan retken vaatimalla antaumuksella. Olimmehan ollut matkalla yhtäjaksoisesti reilut 30 tuntia. Unta ei kuitenkaan malttanut kukaan aivan heti mennä metsästämään ja iltahan venyikin hieman pitkäksi. Tästä huolimatta olimme reippaina poikin perjantaina pystyssä jo klo 7.45 ja virkistävän aamu-uinnin sekä puolikkaan banaanin jälkeen lähdimme opiskelutovereidemme Hetan ja Niinan sekä ohjaajamme vanhan kunnon Kyöstin kera tutustumaan hieman tuleviin harjoittepaikkoihimme.

Ensin suuntasimme Kyöstin kyyditseminä paikalliselle yliopistolle, jossa Kyösti käväisi hoitelemassa hieman asioita. Seuraavaksi suuntasimme kohti Mbabanen SOS-lapsikylää, jossa meidän oli määrä tavata kylän johtajatar ja kuulla samalla omasta harjoittelupaikastamme, joka tulisi olemaan Sitekin kaupungissa sijaitsevassa SOS-lapsikylässä. Hetken jouduimme johtajattaren saapumista odottelemaan, mutta maassa lienee syytä tottua maan tapoihin ja siihen, että aina ei kaikki tapahdu aivan ajallaan. Johtajatar otti meidät hyväntuulisena vastaan ja kertoi harjoittelupaikastamme sekä majoituskuvioistamme siellä ollessamme. Sitekin kaupungin SOS-lapsikylä on vielä rakenteilla ja varsinaiset avajaiset ovat elokuussa. Toimintaa on kuitenkin jo aloitettu, joten pääsemme siihen osallistumaan. Lisäksi osallistunemme myös paikan rakennustalkoisiin ja ohjelmassa on ilmeisesti ainakin leikkikentän pystyttämistä ynnä muuta mukavaa. Sitekissä tulemme majoittumaan jonkun paikallisen työntekijän perheen luokse, mikä kuulostaa oikein mainiolta ja huokealta ratkaisulta. Maksamme majoituksestamme 100 paikallista, eli 10 euroa, rahaa/henkilö/yö ja tämä sisältää täyden ylöspidon. Sitekiin suuntaamme tiistaina ja aloittelemme samalla harjoituksiamme.

Aamupäivän aikana pyörähdimme myös tyttöjen tulevassa harjoittelupaikassa Sandra Lee centerissä, joka on paikallinen orpokoti. Lapset siellä olivat kovasti meistä kiinnostuneita ja hyväntuulisia vesseleitä! Lisäksi ohjelmaamme kuului vielä tapaaminen Alain Price -nimisen herran kanssa, joka kertoili hieman omista visioistaan ja touhuistaan. Kaupungilla pyöriessämme kävimme samalla hoitamassa itsellemme paikalliset puhelinliittymät sekä hankkimassa illaksi suunniteltuja grillijuhlia varten hieman pöperöä. Liha täällä on erittäin maukasta ja edullista, joten siinä suhteessa ei voi olla kuin iloinen ja onnellinen. Innostuimmekin ostamaan muun muassa reilut 1,7kg:n pihvin sekä porsaankylkeä ynnä erilaisia kana-asioita. No, aivan kaikkea emme sitten jaksaneetkaan syödä.

Kaupungilta palattuamme ryhdyimme pienen levon jälkeen grillitouhuihin ja siinäpä se ilta sitten mukavasti menikin. Yleisesti ottaen täällä on kuuma kuin sodassa ja pimeä tulee nopeasti. Tähän asti on ollut lystiä ja pikkuhiljaa alkanemme tottua ajatukseen täällä olosta. Parhauttahan on tietysti se, että vielä on kesää jäljellä ja rutkasti!