Vastoinkäymisten kautta voiton suuntaan....
Aamulla heräilimme reippaasti jo seitsemän jälkeen, sillä kahdeksalta oli tarkoitus lähteä suunnistamaan kohti Sitekin kaupunkia sekä upouusia seikkailuja. Koskapa olimmekin edellisiltana hienosti ehättäneet jo pakkailemaan, emme saaneet edes minkäänlaista kiirettä aikaiseksi. Rauhallisen aamupalan jälkeen edessämmä olikin sitten sitäkin rauhallisempi taksin odotus jos toinenkin. No, sinänsä se ei enää varsinaisena yllätyksenä tullutkaan, että kahdeksaksi tilattu taksi ei aivan kahdeksalta paikalla ole, joten emme kovasti ehtineet edes hermostua. Sieltähän se taksi sitten lopulta tulla tupsahtikin ja pääsimme, lähes tulkoon sovittuun aikaan, Mbabanen SOS-lapsikylään, josta meillä piti olla kyyti klo 8.30 kohti Sitekin vastaavaa perhekotirykelmää. Emme vieläkään kovasti yllättyneet, että tälläkään kertaa kyytiämme ei pahemmin näkynyt. Asiaa tiedusteltuamme saimme selville, että kyytimme olisi Mbabanessa noin tunnin viiva kahden kuluttua, joten taaskaan ei suurempaan hötkyilyyn ollut aihetta. Tällä kertaa meille kuitenkin hoidettiin uusi kuljetus, joka lähtikin suurin piirtein sukkelasti, ja pääsimme matkaan.
105 kilometriä pitkä matka Mbabanesta Sitekiin ei tuntunut kovinkaan pitkältä. Tähän syinä olivat muun muassa mitä mainioimmat maisemat, rupattelu jalkapalloa ja autolla ajelemista harrastavan kuljettajamme kera sekä paikallinen ajotyyli, johon sisältyy ennen kaikkea mahdollisimman suuri nopeus koko ajan. Jälleen kerran sangen vauhdikkaasta paikalliskyydistä nautittuamme pääsimme turvallisesti perille päämääräämme Sitekin SOS-lapsikylään, joka olikin yllätyksiä täynnä.
Saavuttuamme paikalle pyörähdimme toimistossa, jossa suoritimme pienen esittäymiskierroksen puolin sekä toisin paikan henkilökunnan ja itsemme välillä. Sen jälkeen lähdimme tutustumaan majoitukseemme paikan pomottaren Khabon talossa. Paikka vaikutti melko asialliselta, mutta alkaessamme keskustelemaan majoittumiseemme liittyvistä raha-asioista, tuli aluksi matkaan hieman mutkia. Jostain kumman syystä meillä ja talon haltiattarella oli täysin erilaiset käsitykset siitä kuinka paljon meidän tulisi olostamme täällä maksaa. Siitä asiasta olimme edelleen yhtä mieltä, että maksaisimme majoituksestamme edelleen 100 paikallisrahaa, joka on muuten nimeltänsä emalangeni, per lärvi/yö. Eri käsitys meillä sen sijaan oli siitä, että maksaisimme myös niistä öistä, joita emme täällä viettäisi. Meidän mielestämme se ei suinkaan käynyt laatuunsa, koska tarkoitus oli, että viettäisimme täällä kolme tahi neljä yötä viikossa ja lopun aikaa keskittyisimme opinnäytetyöhömme sekä seikkailemiseen pitkin Afrikan mannerta. Majoitusvastaavamme käsitys sen sijaan oli, että koska meidän oli tarkoitus olla täällä 10 viikkoa maksaisimme hänelle suoralta kädeltä 100 emalangenia kertaa 7 päivää kertaa 10 viikkoa kertaa kaksi jantteria elikkäs yhteensä 14 000 rahaa. Siihenpä totesimme sitten, että emmepäs muuten maksa, koska emme täällä ole paikallakaan näistä 70:stä päivästä kuin ehkä noin 40 ja tarkoitus oli, että maksumme tulisi kattaa ruokamme, juomamme, vetemme, sähkömme ja niin edelleen. Meidän käsityksemme mukaan emme edellä mainittuja asioita laisinkaan kuluttele, mikäli emme ole edes paikalla, joten hippasen tuntui rahastuksen makua olevan hintapyynnissä. Täysin ei koko hommaa voida kuitenkaan Khabon syyksi laittaa, koska hän oli ainakin kertomansa mukaan kuullut asian juurikin näin koko Swazimaan SOS-lapsikylätoiminnan johtajalta Dudulta, jonka kanssa mekin olimme asiasta sopineet, tosin hieman eri muodossa. Khabon diili Dudun kanssa oli 10 viikkoa eli 70 yötä eli 7000 rahaa per lärvi, kun taas meidän käsitys oli 100 rahaa per nukuttu yö.
Aikamme asiaa väänneltyämme ja koetettuamme kovasti selittää, että meidän on tämän kymmenen viikon harjoittelun aikana tarkoitus tehdä myös opinnäytetyötämme ja sen pitäisi sisältyä viikottaiseen harjoitteluaikaamme, joka on kaikkinensa 36 tuntia, päädyimme kaikkia tyydyttävään sopimukseen. Näin ollen suunnitelmamme muuttuivat sellaisiksi, että vietämme täällä Sitekissä aikaamme varsin intensiivisesti jotakuinkin seuraavat viisi viikkoa, jonka jälkeen siirrymme opinnäytetyömme pariin. Näin ollen maksamme näistä viidestä viikosta yhteensä 7000 rahaa, jonka jälkeen painumme jonnekin toisaalle.Tovin aikaa asiaa päissämme pyöriteltyämme totesimme sen oikeastaan vallan mainioksi ratkaisuksi, koska nyt meillä jää jotakuinkin yhdeksän viikkoa aikaa keskittyä opinnäytetyöhömme sekä ennen kaikkea pyörimiseen pitkin eteläistä Afrikan mannerta.
Asetuttuamme hieman taloksi Khabon nurkkiin lähdimme ehkäpä Bonzuno-nimisen kaverin kanssa pyörähtämään Sitekin kaupungissa, jonne SOS-lapsikylästä on matkaa noin 15 kilometriä. Sitekin kaupunki olikin varsin mielenkiintoinen kokemus, sillä käsityksemme kaupungeista ovat olleet tähän saakka hieman toisenlaisia. Oikeastaan Siteki on pieni hökkelikylä, vaikka onkin yksi Swazimaan "main cityistä". Yhden kadun varrella on muutama isompi ja joitakin pienempiä kauppoja. Siinäpä se Siteki. Kaikenlaista tavaraa on kyllä tarjolla ja pääsimmepä itsekin olemaan varsinaisia nähtävyyksiä. Jostakin syystä erotuimme ilmeisesti paikallisväestön seasta, ilmeisesti eduksemme, koska kovasti ihmiset meitä tuijottelivat.
Tää on liian suuri city, tää ei mennyt niin kuin piti, tuumaa Ville Sitekin hulinassa...
...ja katsoo suoraan eteenpäin kohti linja-autoasemaa...
...sitten ees sun taas, ensin vasempaan...
...ja vieläpä vähän oikeaankin. Ohhoh, onpas metropoli!Kaupungilta palattuamme teimme hieman sängynsiirto-operaatiota, jotta pääsimme samaan huoneeseen nukkumaan, emmekä tuntisi oloamme kovin yksinäisiksi. Pitkällisen suunnittelun ja puhisemisen jälkeen saimme sängyn siirrettyä huoneesta toiseen, siirrettyämme sen ensin pariin muuhun huoneeseen ja vessaan, mistä se mukavasti sujahti pientä voimaa käyttämällä omaan makuusoppeemme. Suuret ovat sängyt ja ahtaat käytävät Swazimaalaisessa perhekodissa, jollaisessa mekin siis tällähetkellä asustelemme.
Alkuillasta olimme vielä hieman epämääräisillä fiiliksillä täällä olostamme, muun muassa johtuen aamupäivän rahapolitiikkasekoiluista. Pikkuhiljaa alkoi mielemme kuitenkin muuttua aurinkoisemmaksi, kun emäntämme palasi kotiin ja osoittautui hieman paremmin tutustuttuamme varsin leppoisaksi tädiksi. Khabolla tuntuu olevan myös ruoanlaitto hyppysissään ja saimmekin iltasella erittäin makoisan ja perinteisen Swazimaalaisen kana-aterian. Illan aikana tutustuimme myös SOS-lapsikylän toiseen projektinjohtajatarnaiseen Thandekaan, joka tuli työpäivänsä jälkeen kanssamme rupattelemaan. Vähän on vielä epäselvää mitä kukakin täällä tekee, mutta ehkäpä sekin meille jossain vaiheessa valkenee. Syötyämme maittavan ateriamme rentouduimme vielä hetken television ääressä ja painuimme unten maille.


Keskiviikko 24.2.2010
Lihakauppa, lihatulli ja poliisi
Hikisesti nukutun yön jälkeen aloitimme aamumme suihkun sekä munapekoniaamiaisen kanssa. Pahemmin ei moskiitot ole meitä täällä häirinneet vaikka Ville melkein menikin varmuuden vuoksi hyttysverkon alle nukkumaan. Ei sitten kuitenkaan mennytkään ja hienosti meni. Tosin ikkuna meillä oli kiinni, mutta ensi yön ajattelimmekin ehkäpä kokeilla paikallistavalla ja jättää sen sepposen selälleen. Josko olisi hieman vähemmän unentuoksuinen ilmasto aamusella? Ei ole täällä kuulemma malariaa paljon näkynyt, pitäisi ilmeisesti mennä jollakin ihmeen konstilla vieläkin syvemmälle maaseudun rauhaan? Vaikeaa on kyllä kuvitella kuinka se tästä enää onnistuisi...
Tassuteltuamme toimistolle juttelimme ensin pitkät tovit Herran Ison Herran, Nelsonin, kanssa. Nelsonin nimesimme Herra Iso Herraksi, koska hän on se joka hoitelee täällä raha-asioita ja muistaa ennen kaikkea mainita sen riittävän usein. Sitten juttelimmekin Bonzunon kanssa hänen touhuamisistaan täällä. Sitäpä seurasikin jo teet ja kahvit ja leivät. Seuraavaksi tarkoituksemme oli lähteä Nelsonin kanssa mittailemaan hieman tiluksia, kunhan hän olisi palannut jostakin, mistä hänen oli tarkoitus palata tuota pikaa. Parin tunnin helteessä odottelun kuluttua hän palasikin toimistolle ja lähdimme katsastamaan vielä keskeneräisiä rakennuksia, joista pitäisi tulla hallintorakennus, esikoulu sekä päiväkoti ynnä muuta vastaavaa. Lisäksi vierailimme parissa family housessa näyttämässä naamamme ja loput neljä oli tarkoitus käydä läpi lounaan jälkeen. Yllättäen ilmaantuneen kaupunkireissun sekä sitä seuranneen lihanostoreissun jälkeen emme sitten kuitenkaan niissä käyneetkään, vaan se siirtyi mahdollisesti huomiselle. Joka tapauksessa hienot on pytingit kunhan valmistuvat.
Tähän mennessä olemme saaneet paikallisesta työkulttuurista sangen rauhallisen kuvan. Ainakin tänään koko toimiston väki tuntui lähinnä hengailevan koko päivän ja koko ajan joku oli syömässä jotakin. No, eipä meilläkään välttämättä kovin suurta hinkua suomalaisen kellokorttiyhteiskunnan meiningin mukaan täällä ole touhuta. Ainakin täällä lapsikylän toimistolla väki tuntuu olevan samalla tapaamassa kavereitaan ja viihtyvät ilmeisesti kovasti työpaikallaan. Nytkin Khabo on ollut jotakuinkin tunnin verran "vain hakemassa tavaroitaan", vaikka työaika on loppunut jo aikaa sitten. Myöskään meidän työtuntimme eivät tunnu kovin paljon täällä ketään kiinnostavan tai se, onko meillä koko ajan jotakin järkevää, tai ylipäätään minkäänlaista, tekemistä. Toisaalta tänään olikin vasta ensimmäinen varsinainen työpäivä, joten ehkäpä tekemistäkin alkaa jatkossa löytyä hieman enemmän. Ainakin Bonzunon touhut paikallisen perhetyön parissa vaikuttivat kovasti mielenkiintoisilta.
Lihaa kävimme ostamassa, koska tarvitsimme täydennystä ruokavarastoihimme. Vielä ennen lähtöämme Khabo varmisti, että syömme aivan varmasti sekä porsasta, kanaa että lehmää, vaikka olimme jo edellisiltana kertoneet olevamme varsin kaikkiruokaisia kavereita, mikä on ilmeisesti jonkin sortin omituisuus? Lihakauppaan lähdimme Herran Ison Herran sekä Khabon kanssa. Lihat on ostettava kaupungin sijaan lapsikylän lähellä sijaitsevasta lihakaupasta, sillä matkalla kaupunkiin tien varteen on eräänlainen paikallislihatulli elikkäs Food & Mouth disease control. Tämäpä on tielle läntätty siksi, että Swazimaahan ei haluta lihaa idästä, toisin sanoen Mosambikista. Ilmeisesti siellä lihan laatu ei aina ole paikallisia standardeja pystynyt täyttämään. Tästä syystä lihatullilla jokainen auto pysäytetään ja lihatullin lihatullivirkailijasedät tutkivat onko kyydissä raakaa lihaa. Emme kylläkään tiedä mitä tapahtuu jos näin on päässyt käymään, mutta olettaa sopii, ettei itälihanmuiluttajille ainakaan hyvä heilu.
Lihakauppa sijaitsi keskellä ei mitään, kuten kaikki muukin täällä suunnalla. Sieltä emäntämme osti, ilmeisesti maksamillamme vuokrarahoilla, vuorellisen lihaa, jolle hintaa kertyi huimat 250 emalangenia. Kertoessamme, että sama läjä olisi suomessa maksanut ainakin neljä kertaa yhtä paljon, olivat Khabo ja Nelson niin sanotusti huuli pyöreänä. Taidamme kuulemma olla varakasta väkeä Suomessa... Lihakaupan pihalle sattui pyrähtämään myös paikallinen poliisisetä, joka oli meistä kovasti kiinnostunut. Poliisi olikin oikein kiva poliisi ja varoitteli pahoista poliiseista, joita löytyy Swazimaata enemmän Mosambikista sekä Etelä-Afrikasta. Kaiken kaikkiaan sangen mukava virkamies ja nyttemmin huomattavasti viisaampi muun muassa Suomalaisesta ruokakulttuurista sekä lämpötiloista. Täällähän lämpötilat ovat huomattavan kuumia. Lisäksi paljon on rauhallisuutta ja metsää ja mutaa ja lapsia ja sen sellaista.
Paikallisen lihakaupan antimia... Torstai 25.2.2010
Edellisiltana nauttimamme lihaisan aterian jälkeen olisi luullut unienkin tulevan hienosti, mutta johtuen ulkona vallitsevasta sangen painostavasta ilmasta, oli myös huoneessamme ilmassa kovasti kostea ilma. Tämä taas ei laisinkaan ollut omiaan auttamaan meitä parhaisiin yöuniin ja etenkin Villellä jäivät moiset lähinnä unelmiksi. Tästäpä luonnollisesti seurasi normaalia väsyneempi päivä ja koska aamupäivän aikana ei paljon milimiil-puuron syömisen lisäksi paljon muuta tapahtunut, painuimme puolen päivän aikaan hieman lepäilemään. "Milimiil"-puuro on paikallinen leivän korvike, jota muun muassa SOS-lapsikylän toimiston väki syö joka päivä. Kaiken lisäksi se on erittäin herkullista!
Hyvin tunnumme täällä muutenkin lihassa pysyvän sillä saapuessamme keskipäivän lepohetkeltämme, olikin toimistolla vuorossa lounasaika. Tarjolla oli oikeastaan samaa tavaraa, jota söimme edellisiltana, eli äärettömän maukasta kukkomakkaraa sekä sikaa että nautaa. Nämä harkut nautiskelimme maissipuuron kera ja pikkuhiljaa opettelemme paikalliseen tapaan myös nauttimaan tällaiset makupalat sormipelillä elikkäs suoraan kädestä suuhun. Hyvää oli.
Iloinen toimistolounastaja!Lounaan jälkeen emme enää joutuneetkaan odottelemaan kuin ehkäpä puolisen tuntia, minkä jälkeen pääsimme ensimmäistä kertaa täällä olomme aikana varsinaisen toiminnan pariin. Lähdimme tekemään SOS-lapsikylän Family Strenghtening Projectiin liittyvää tietojen päivitystä. Käytännössä tämä menee niin, että paikallisilta perheiltä on käyty keräämässä tiedot siitä ketä missäkin talossa asuu ja mitkä ovat heidän sosiaaliset statuksensa ja niin pois päin. Nyt on aika tehdä kaikissa taloissa uusi kierros ja tarkastaa mitkä tiedot vielä pitävät paikkansa ja mitkä eivät. Samalla katsotaan myös mitkä seudun perheistä, eli käytännössä lähes kaikki, sopivat projektin piiriin.
Ehdimme vierailla kolmen perheen luona ja pääsimme todellakin näkemään aivan toisenlaisen kuvan kuin mitä olemme ehtineet tähän mennessä hankkimaan Mbabanessa tai edes täällä lapsikylässä palloillessamme. Toisin sanoen käveltyämme noin 400 metriä lapsikylän portista eteenpäin, tupsahdimme kuin suoraan UNICEFin nälkäpäivävideoon tai muuhun vastaavaan. Melkoisen kurjissa oloissa ihmiset täällä joutuvat siis elämään. Saattaisi Bononkin silmät kostua näitä polkuja mittaillessa. Erittäin mielenkiintoista työtä. Jatkanemme sen parissa ensi viikolla ja silloin varmaan lisää kuulumisia aiheen tiimoilta.
Töiden jälkeen lähdimme Khabon sekä Thandekan kanssa hankkimaan hieman ruokatarvikkeita. Loppuilta vierähtikin sitten television ja syöminkien äärellä. Unten maille hienosti jo klo 22?!?
Perjantai 26.2.2010
Vallan mainiosti nukutun yön jälkeen heräsimme pirteinä poikina uuteen aamuun. Tänään vuorossa oli koko lapsikylän henkilökunnan workshopiksi kutsuttu kokous, jossa aiheena oli lähinnä se, mitä kukin täällä tekee ja mitä kenenkin pitäisi tehdä. Kokous oli määrä avata klo 9.00, joten sepäs alkoikin paikalliseen tapaan noin klo 10.15... Sielläpä se päivä meillä pojilla mukavasti sujahtelikin, kuunnellessa vuoroin englannin-, vuoroin siswatin kielistä sepustusta ja välillä molempi toki tuli sekaisinkin. No, joka tapauksessa päivä sujui melko mukavasti tee-/kahvitaukoineen. Kokous lopetettiin eri maukkaaseen lounasruokaan ja tuossa vaiheessa koko toimiston väki olikin jo aivan väsähtänytta, koska oli ollut niin hektinen päivä...
Kiireinen kokouspäivä... Taustalla vasemmalta oikealle: pari kappaletta lapsikylän house mothereita, Herra Iso-Herra Nelson, Thandeka a.k.a. Tanja sekä Practical Trainer Ville
Lounaan jälkeen palailimmekin sitten kämpille ja värkkäsimme kitaraan kierrätysmateriaalista tyylikkään hihnan sekä potkiskelimme palloa kahden talossa numero kaksi asuvan pojan kera. Sittenpä vuorossa olikin hieman pyykin pesemistä, shakkia, telkkaria ja "kevyt" iltapala eli porsasta ja makaroonia. Rauhallinen perjantai-ilta. Huomenna Mbabaneen.


















