Matkalla ja perillä

Matkamme kohti mustien ja valkoisten sarvikuonojen maata, Swazimaata, alkoi pirteästä helsinkiläisestä pakkassäästä keskiviikkona 17.2.2010. Lentokentällä olimmekin reippaina poikina jo puolen päivän maissa ja lähtöselvitimme itsemme oikein ripeästi. Hyvissä ajoin lähdössä olosta seurasikin sitten se, että jouduimme hieman ensimmäistä lentoamme kohti Lontoota odottelemaan jopa siinä määrin, että melkein unohdimme koneeseen mennä. Onneksi Finnairin ystävällinen henkilökunta muistutti meitä lentomme lähdöstä iloisella kuulutuksella, jolla kutsuivat herroja Koistinen ja Tarkki saapumaan reippaasti oikealle portille.

Koneeseen päästyämme matkustelimmekin kolmisen tuntia kohti Lontoota. Lentokentällä selvitimme tiemme turvatarkustusten kautta ravintolaan nauttimaan hieman evästä, jotta jaksaisimme myös seuraavan ilmaetapin loppuun saakka. Lento Lontoosta kohti Johannesburgia olikin onneksi kunnon koneella, joka oli lastattu täyteen viihdykkeitä. Elo- ja unikuvia pällistellessä matka ilmojen halki sujuikin melko kivuttomasti. Nukkuminen jäi tosin melko vähiin, joten saapuessamme Johannesburgin lentokentälle noin klo 7.00 paikallista aikaa torstaina oli ehtinyt jo hieman matkaväsymystä kertyä. Vielä oli kentällä odoteltava, että saamme koko 13 hengen revohkamme kasaan ja pääsemme matkamme viimeiselle etapille kohti Swazimaata ja Mbabanea, jossa meidän oli tarkoitus ensimmäiset päivät viettää. Aika kului lentokentän pubissa syöden, juoden, ei kuitenkaan tapellen ja naiden, vaan korttia pelaillen. Paikallinen olut oli maukasta ja myöskin ruoka, joka oli ehkä hieman vähemmän paikallista.Vähän piti myös pihalla käydä pyörähtämässä ja nauttimassa kesästä. Sepäs se vaan olikin meidän osalta alkanut juurikin tuolloin.

Iltapäivästä oli pikkuhiljaa koko iloinen opiskelijaryhmämme kasassa ja hienosti löysimme myös kuljettajamme Mtun, joka oli itsensä varustanut plakaatilla, jossa seisoi DIAK TOBI TARKI. Arvelimme tuon tarkoittavan allekirjoittanutta ja näinhän se olikin. Mtu kertoi olleensa meitä jo kolme tuntia kentällä vaanimassa, vaikka hänen kanssaan oli sovittu noutoajaksi klo 13.30. Tämä ei kuitenkaan tuntunut herraa pahemmin vaivaavan. Leppoisan oloinen kaveri. Siirryttyämme Mtun melkoisen hiostavaan Toyota-merkkiseen pikkubussiin aloimme köröttelemään niin kovaa vauhtia kuin Mtu vain suinkin ajopelistään sai irti. No, takapenkillä ei edes ehtinyt pelottamaan, koska vastaantulevaa liikennettä ei juuri ehtinyt näkemään. Lisäksi matkamusiikiksi Mtun valitsema reipas country sekä western -henkinen musiikki toi automatkallemme kerrassaan leppoisan tunnelman. Maisemissa ei alkumatkasta vielä mahdottomasti ollut katselemista, koska suurin osa moottoritien varsista oli täynnä peltoa. Muutama hienompikin kohta matkan varrella toki oli ja etenkin Swazimaata lähestyttäessä alkoivat myös maisemat muuttumaan enemmän vuoristomaisemmiksi ja samanaikaisesti hivelemään ainakin allekirjoittaneen silmää aivan toisella tavalla.

Matkalla ei paljon ehditty pysähtelemään, koska rajalle oli ehdittävä ennen pimeää. Mtun kyydissä tuo ei tietenkään ollut mikään varsinainen ongelma ja rajalla oltiin ajoissa. Samalla saimme myös ensikosketuksen paikallisten viranomaisten aina niin iloiseen asiakaspalveluun. Onneksi oli Mtu matkassa, joka osasi meidät kaikille oikeille luukuille ohjata. Tällä kertaa olikin parasta vaan olla kiltisti tullin tädeille ja sedille mieliksi, jotta matka pääsisi jatkumaan ja koko retkueemme luvan kanssa maahan sisälle. Rajalla viettämämme noin tunnin pituisen hetken jälkeen lähdimme jälleen eteenpäin ja kohti yöpymispaikkaamme Fair Lady Mountain Cottages -nimistä majataloa. Mbaneen päästyämme koukkasimme vielä paikallisen Spar-marketin kautta, jotta saimme haalittua hieman ilta- sekä aamupalatarpeita. Määränpäähämme saapuessamme oli aurinko ehtinyt jo sukeltaa unten maille ja pimeys vallannut maiseman. Loppumatkan maisemat jäivät siis katsastamatta, mutta niitähän ehtii näkemään.

Majoituksemme Fair Ladyssä oli järjestetty kahden hengen huoneisiin, joista osa oli hieman siistimmässä kunnossa ja osa ei aivan niin siistissä, mutta kuitenkin erittäin kelvollisessa. Saimmekin miespuolisina osaksemme kenties rähjäisimästä päästä olevan huoneen, mutta kuitenkin huoneen, jonka suihkusta tulee lämmintä vettä, toisin kuin osassa huoneista. Ilta kului rentoutuessa matkan rasituksista raskaan retken vaatimalla antaumuksella. Olimmehan ollut matkalla yhtäjaksoisesti reilut 30 tuntia. Unta ei kuitenkaan malttanut kukaan aivan heti mennä metsästämään ja iltahan venyikin hieman pitkäksi. Tästä huolimatta olimme reippaina poikin perjantaina pystyssä jo klo 7.45 ja virkistävän aamu-uinnin sekä puolikkaan banaanin jälkeen lähdimme opiskelutovereidemme Hetan ja Niinan sekä ohjaajamme vanhan kunnon Kyöstin kera tutustumaan hieman tuleviin harjoittepaikkoihimme.

Ensin suuntasimme Kyöstin kyyditseminä paikalliselle yliopistolle, jossa Kyösti käväisi hoitelemassa hieman asioita. Seuraavaksi suuntasimme kohti Mbabanen SOS-lapsikylää, jossa meidän oli määrä tavata kylän johtajatar ja kuulla samalla omasta harjoittelupaikastamme, joka tulisi olemaan Sitekin kaupungissa sijaitsevassa SOS-lapsikylässä. Hetken jouduimme johtajattaren saapumista odottelemaan, mutta maassa lienee syytä tottua maan tapoihin ja siihen, että aina ei kaikki tapahdu aivan ajallaan. Johtajatar otti meidät hyväntuulisena vastaan ja kertoi harjoittelupaikastamme sekä majoituskuvioistamme siellä ollessamme. Sitekin kaupungin SOS-lapsikylä on vielä rakenteilla ja varsinaiset avajaiset ovat elokuussa. Toimintaa on kuitenkin jo aloitettu, joten pääsemme siihen osallistumaan. Lisäksi osallistunemme myös paikan rakennustalkoisiin ja ohjelmassa on ilmeisesti ainakin leikkikentän pystyttämistä ynnä muuta mukavaa. Sitekissä tulemme majoittumaan jonkun paikallisen työntekijän perheen luokse, mikä kuulostaa oikein mainiolta ja huokealta ratkaisulta. Maksamme majoituksestamme 100 paikallista, eli 10 euroa, rahaa/henkilö/yö ja tämä sisältää täyden ylöspidon. Sitekiin suuntaamme tiistaina ja aloittelemme samalla harjoituksiamme.

Aamupäivän aikana pyörähdimme myös tyttöjen tulevassa harjoittelupaikassa Sandra Lee centerissä, joka on paikallinen orpokoti. Lapset siellä olivat kovasti meistä kiinnostuneita ja hyväntuulisia vesseleitä! Lisäksi ohjelmaamme kuului vielä tapaaminen Alain Price -nimisen herran kanssa, joka kertoili hieman omista visioistaan ja touhuistaan. Kaupungilla pyöriessämme kävimme samalla hoitamassa itsellemme paikalliset puhelinliittymät sekä hankkimassa illaksi suunniteltuja grillijuhlia varten hieman pöperöä. Liha täällä on erittäin maukasta ja edullista, joten siinä suhteessa ei voi olla kuin iloinen ja onnellinen. Innostuimmekin ostamaan muun muassa reilut 1,7kg:n pihvin sekä porsaankylkeä ynnä erilaisia kana-asioita. No, aivan kaikkea emme sitten jaksaneetkaan syödä.

Kaupungilta palattuamme ryhdyimme pienen levon jälkeen grillitouhuihin ja siinäpä se ilta sitten mukavasti menikin. Yleisesti ottaen täällä on kuuma kuin sodassa ja pimeä tulee nopeasti. Tähän asti on ollut lystiä ja pikkuhiljaa alkanemme tottua ajatukseen täällä olosta. Parhauttahan on tietysti se, että vielä on kesää jäljellä ja rutkasti!