Torstai 15.4.2010
Kuten kaikki hyvät viikonloppumatkat, aloitimme tämänkin aivan alusta eli kotosalta sekä aamupalan voimin. Henkilökohtaisesti heräilinkin hieman turhan aikaisin mustan putkimiehen pyöriskellessä pitkin taloamme. Herätys olisi toki edellisen illan riennot huomioon ottaen melkoisen aikaisessa vaiheessa ollut joka tapauksessa, joten kovin suurta vahinkoa ei päässyt hanankorjaaja aikaan saamaan. Toivottavasti kuitenkin sai hanan kuntoon. Jahka Villekin oli saatu jalkeille ryhdyimme kiireen vilkkaa aamupalautumaan. Luonnollisesti kananmunien parissa, mutta tällä kertaa meitä odotti myös yllätys. Nimittäin yogurttia tarjoileva huora, vaan mix fruit? Eli juuri sopivan vähän unta alla ennen edessämme siintävää automatkaa kohti vanhaa kunnon Ponta do Ouroa.
Kellon lyödessä kymmenen oli aikamme lähteä liikenteeseen Marcin meitä saapuessa noutamaan ja matkaanhan me päästiinkin lähtemään jotakuinkin kello 11. Tavaramme sekä iloisen matkajoukkomme, joka sisälsi tällä erää kuljettelijamme Marcin, Topin, Villen, Miinan, Suvin sekä Katrin, autoon pakattuamme pääsimme vihdoin liikkeelle. Tunnelma oli mukavan tiivis, kuten kuuden ihmisen tunkeutuessa saman avolava-auton hyttiin arvata saattaakin. Onneksi tavarat olimme kuitenkin kaukojännitteisinä ihmisinä sijoittaneet juurikin sinne missä niiden paikka on eli sille paljon puhutulle avolava-auton lavalle.
Toisissa autoissa oli jo vieläkin enemmän väkeä...
Vaikka matka siis jo alkoikin, kovin pitkälle emme tietenkään ehättäneet ennen ensimmäistä pysähdystä. Ensimmäiseksi kävimme nimittäin tietystikin kaupassa sekä hankkimassa hieman Etelä-Afrikan valuuttaa, mikä olisi sangen käypää myös määränpäässämme Mosambikissa. Aluksi yritimme rahanvaihto-operaatiotamme suorittaa ruokakaupan puolella ja hieman siinä onnistuimmekin. Tosin vain hieman. Näinpä jouduimme vielä noin 10 000 paikallisrahaa hoitelemaan toisenlaisiksi paikallisrahoiksi ihan pankissa. Onneksemme nappasimme ruokakaupasta kuitenkin hieman matkaeväitä, jotka päivän edetessä kohti päätöstään nousivatkin mahoissamme arvoon arvaamattomaan.
Ja taas mentiin. Ulos Manzinista. Sitekin ohi. Huh! Ja lujaa. Eli keskinopeudella 140-180 kilometriä tuntia kohden. Näin ollen ei ehättänyt kovinkaan pitkiä aikayksiköitä kulumaan ennen rajalle saapumistamme. Sielläpä muuten täyteltiinkin taas vaihteeksi lappuja, jotta alkaisi viisumeita irtoamaan. Ja irtosihan niitä. Tosin ainakin noin tunnin odoteltuamme. Melko hitaita kirjoittajia nuo Mosambikin rajaviranomaiset. Päivän ensimmäinen varsinainen päämäärä oli kuitenkin saavutettu. Swazimaa vaihtui Mosambikin maaksi.
Seuraavana etappina meillä oli tuon Intian Valtameren reunustaman rantavaltion, kuulemma maailman kaunein, pääkaupunki, Maputo. Matka sujui pitkin vaihtelevan laatuisia tienpintoja tuttuun tapaan melko vauhdikkaasti kulutellen aina siihen saakka kunnes satuimme kohtaamaan ensimmäisen poliisiväijytyksen. Tokihan siihen kohtaan tuli tietystikin pysähtää. Auto tien laitaan ja kuljettajanamme toimiva Marc asiaa setvimään. Ja helpostihan se selvisikin. Poliisisedän henkilökohtaiseen taskuun sujahtavalla 100 randin (10€) setelillä. Vaikka tulikin hieman kalliimmaksi kuin perinteinen sakkolappu, niin eipähän ainakaan tarvinnut lähteä kamarille selvittelemään miksi autossamme istui neljä ihmistä takapenkillä. Matka jatkui ja Maputo lähestyi.
Ja lähestyi, kunnes oltiin perillä. Tosin vasta Maputossa. Marketista haalimme matkaamme kaikkia ravitsevia eväitä, kuten olutta, limpparia, sipsejä sekä muun muassa muovisotilaita,
isommankin kasallisen, sillä olihan edessämme sangen pitkä viikonloppu. Ja pitkä oli muuten kaupparetkikin. Tällä erää emme kuitenkaan suihimme mitään murkinaa sujauttaneet, koska enää ei pitänyt matkan olla kovinkaan pitkä. Ensin Maputon läpi ja rannalle, josta lähtisi lauttakyyti kohti tietä, joka veisi Ponta do Ouroon. Siispä näin teimmekin. Maputon, joka on muuten enimmäkseen ruma kuin Mbabanelainen kuivan kesän apina, läpi ja rannalle lauttaa vaanimaan. Ja taas hieman odoteltiiaupustelijat. Ei ostettu sitten yhtään mitään, vaikka olisi rahaakin ollut myynnissä.
Lopulta lauttamme oli meidät valmiina kyytiinsä nappaamaan, joten sujautimme automme kyytiin ja lähdimme kohti seuraavaa rantaa. Matka ei ollut kovastikaan pitkä, ehkäpä noin parinkymmenen minuutin mittainen pyrähdys, mutta ehtipä sinä aikana tulla jo melkoisen pimeää. Eipä tämäkään mitään, sillä alkuperäisten tietojemme mukaan olisimme olleet perillä jo tuota pikaa. Onneksemme samalla lautalla oli myös autollinen Etelä-Afrikkalaista väkeä, joka oli suuntaamassa hyvin lähelle samaa paikkaa, jonne siis itsekin olimme matkalla. Koskapa matkaa olikin jäljellä vielä noin kolmisen tuntia pitkin tietä, joka kulkee metsän keskellä ja on pääosin rantahiekkaa tai jotain muuta hiekkaa, paitsi yhdessä kovin kovin hämmentävässä kohdassa, missä päällysteenä olikin käytetty ihan vanhaa kunnon asfalttia. Ja siis keskellä metsää. Joka tapauksess saimme luvan seurata näiden, kaikista matkan aikana heränneistä murhamiesepäilyistämme huolimatta, sangen mukaviksi ja ystävällisiksi osoittautuneiden ihmisten autoa. Tällä erää matkanoputemme olikin edellä mainituista asioista huomattavasti hillitympää, joten matka ei ollut pituudeltaan kovinkaan valtava, vaan kestipä kuitenkin juurikin niin kauan kuin olimme kuulleet sen kestävän. Eli kolmisen tuntia. Sysimetsässä, vaik'ei kuitenkaan Ilkassa, hiekassa, kuopissa ynnä muussa mukavassa. Ehkäpä jännittävin automatka ikinä. Ja kaiken lisäksi alkoi tietysti nälkäkin vaanimaan, sillä olihan edellisistä eväistä jo viimeisen autoetapin alkaessa noin seitsemän ja sen päättyessä noin kymmenen tuntia. Onneksi Pontassa saisimme sitten pöperöä...
Melkoiset olivat riemun kiljahtelut, kun lopulta ja viimein saavuimme perille sinne minne pitikin, elikkäs Ponta do Ouroon. Seuraavaksi suuntasimme suoraa päätä hostelliimme Kaya Kweruun, josta olimme huoneen itsellemme varanneet. Vaan sielläpä odottelikin jo seuraava yllätys. Paikkapas oli nimittäin suorastaan tyhjyyttä täynnä. Tai lähinnä vailla henkilökuntaa. Ovet olivat kuitenkin sepposen selällään, joten sisälle pääsimme pällistelemään ja kivaltahan se näytti. Valitettavasti ilman henkilökuntaa oli kuitenkin hieman vaikea saada huonetta, joten eipä auttanut tässä kohtaa muu kuin suunnata eteenpäin.
Niinpä lähdimme kohti seuraavaa tiedossamme olevaa paikallista majoittumislaitosta, jossa tiesimme sinne soitettuamme vielä olevan jonkun töitäkin tekemässä. Jottei tämäkään siirtymä olisi liian helposti sujunut jäimme luonnollisesti kiinni hiekkaan, mikä ei sinänsä valtava yllätys Ponta do Ouron kovasti hiekkaisilla teillä ollut. Hämmentävintähän koko kaupungissa on juurikin se, että kaikki tiet ovat hiekkaa. Eikä edes mitä tahansa hiekkaa, vaan vanhaa kunnon Ponta do Ourolaista rantahiekkaa. No, tälläkin erää vastassamme oli onni onnettomuudessa, sillä hetken aikaa autoamme irti tongittuamme saimme apua eräältä jeepillään ohi sujahtaneelta naiselta, joka meidät hiekasta ystävällisesti vetäisi irti. Ja matka jatkui.
Hämmentävintä Ponta do Ourossa lienee hiekka?
Löydettyämme seuraavan päämäärämme, jonkin t-kirjaimella alkavan motelli-tyyppisen majoittautumislaitoksen, menimme innoissamme kyselemään huoneita. Ja olihan niitä. Koska respan sedällä oli jo melkoisen kiire kotiin, lykkäsi hän meille avaimet kouraan ja sovimme maksavamme lystistä aamulla. Normaalisti hän kuulemma kävisi itse aina asiakkaiden kanssa katsomassa huoneiden olevan sellaisessa kunnossa, että ne sinne majoittuville ihmisille kelpaisivat. Näinpä menimme huoneitamme katsastamaan omin nokkinemme ja ensimmäisenähän meitä näin ollen olikin siellä varmaankin melko pitkään odotellut haju. Myös sängyiksi arvelemme huonekalut olivat melkoisen epäilyttävän näköiset, saniteettitiloista puhumattakaan. Suihkuahan ei tietenkään ollut oikein minkäänlaista eikä varsinkaan vessanpönttöä. Sen tilalla oli kuitenkin lattiassa reikä, mikä ei vielä sinänsä olisi mikään katastrofi ollut. Ongelmana oli kuitenkin reiän koko. Se oli nimittäin sen verran mikroskooppinen, että jotta sinne olisi roiskimatta mitään saanut sohotettua, olisi ollut syytä käyttää vähitäänkin jonkin sortin kiikaritähtäintä. Ja vaikka se olisikin vielä onnistunut, niin kakkapökäleen sujauttaminen tuosta kolosta olisi vaatinut jo astetta fakiirimman kaverin kykyjä.
Hyvin pienen hetken aikaa asiaa pohdittuamme päätimme niin sanotusti painua tästä paikasta niin pitkälle kuin pippuri kasvaa. Hieman tavaroitamme pengottuamme totesimme tietysti myös muutaman matkassamme olleen olutpullon hajonneen pomppuisassa kyydissä, joten nytpä oli lavallamme olleet tavarat sitten enemmän tai vähemmän oluen sekä lasin peitossa. Eikä siinäkään vielä mitään, mutta oluet hieman harmittivat... Päätimme yksissä tuumin suunnata seuraavaksi etsiskelemään ruokaa ja siirtyä pohtimaan uniasioita lisää sitten tuonnempana. Nyt oli nimittäin ennen kaikkea nälkä.
Tämän ajattelimme luonnollisesti olevan helppoa, sillä eihän kello vielä ollut paljon mitään. Ehkäpä kymmenen. Eipä siinä sitten muuta kuin avaimet takaisin sinne mistä ne olivat tulleetkin, väki autoon ja auto kohti seuraavaa vastaan tulevaa ravintelia. Sepäs muuten löytyikin aivan tuota pikaa. Ainoana ongelmana oli sen sulkeutuminen juurikin samaan aikaan. Hieman hiekassa pyöriskeltyämme sekä sieltä sun täältä asiaa tiedusteltuamme löysimme vihdoin viimein paikan, nimittäin Pinto'sin joka oli ihan suorastaan avoinna. Mahdollista kiinteää ravintoa kyseltyämme oli paikan henkilökunta kuitenkin melko nihkeänä, koskapa ruokaa ei ollut saatavilta. Ponta do Ourossa väki oli edelleen kuitenkin kovasti avuliasta ja näinpä kerrottuamme olevamme oikein todella nälissämme, lähti baarista matkaamme pari kaveria näyttämään meille ravintolaa, josta voisimme vielä sapuskaa saada.
Vaan mönkään meni. Olimme nimittäin jälleen hippasen myöhässä. Ravintolan portaita kapuillessamme tuli vastaamme, kuinkapas ollakaan, ravintolan henkilökunta, joka oli juurikin laittanut paikan sulki. Voi, että meitä harmitti. Mutta tällä erää ei kuitenkaan kovinkaan pitkään, sillä ravintolaa pyörittävä ilmeisesti kovasti meitä säälivä, sittemmin Ponta do Ouroistunut saksatar, Hika, lupasi meidät viedä kotiinsa, keittää meille spagettia ja vieläpä nukkumasijankin tarjota. Tämä tuntui meistä suorastaan mainiolta! Niinpä panimme väen autoon, loput lavalle ja konepellin kohti Hikan taloa.
Talo ei ollut kovastikaan hieno saati muutenkaan kehuttavassa kunnossa, mutta parasta mitä meille oli muutamaan hetkeen sattunut ja tapahtunut. Viimeistään spagetin ja bolognesen pariin päästyämme olimme ehkä eniten iloisia sekä onnellisia ikinä ja koskaan. Oli muuten parasta spagetti-bolognesea 4ever! Loppuillasta oli tarkoituksemme palata vielä Pinto'siin kiittämään paikan väkeä meidän johdattamisesta ruokapatojen äärelle, mutta koskapa Pinto'sin musiikki lopetti pauhaamisensa ennen kuin yhtään minnekään ehdimme liikkumaan, jäimme niille sijoille. Eikä sekään ollut laisinkaan huono vaihtoehto, koska loppuilta sujui oikein mukavasti kitaraa rämpyttäen sekä olutta ynnä muita virvokkeita nautiskellen.
Hika, Ville & Topi
Marc, Katri, Hika, koira, Ville sekä Suvin tukka.
Tarkkaavaista kuuntelua...
Unen alkaessa houkkuttelemaan siirryimmekin kuka minnekin pötköllensä. Paras paikka oli tietenkin auton lavalla, missä oli mukavan oluen tuoksuinen patja, josta toki suurimmat lasinsirut oli jo ehditty putsaamaan. Eikä muuten yllätyksetkään olleet vielä laisinkaan tiessään. Nimittäin juurikin silmiämme tähtitaivaan alla ummistellessamme hiipi naapuritalon pihaan joukko jonkin sortin muslimi-Handoja. Pian alkoikin sellainen rukoilu, että ei paljon nukuttanut. Eikä auttanut, vaikka koetettiin vähän rukoilla takaisinkin.
Ponta do Ouro, Handojen kaupunki.
Sitten nousi aurinko ja rannalla oli rapu jos toinenkin.
Rapu.
Perjantai 16.4.2010
Aamun valjettua Ponta do Ouron hiekkaisten katujen ylle kokoilimme itsemme kasaan sekä hieman siivoilimme jälkiämme Hikan pihamaalta. Samalla meille alkoi myös valjeta kaupungin todellinen luonne, sillä valoisassa hiekkaa näytti olevan vieläkin enemmän kuin pimeässä, mikä muuten onkin ehkä Ponta do Ouron hämmästyttävin piirre. Vaan miksi Ponta do Ourossa on niin paljon hiekkaa? Miksi Ponta do Ouroon pääsee ainoastaan autolla jossa on rutkasti maavaraa sekä mielellääm neliveto? No tietysti siksi, että Ponta do Ourolaiset tahtovat pitää Ponta do Ouron omana kaupunkinaan eikä suinkaan minkään sortin turistirysänä. Siksi Ponta do Ouro on hämmentävimmistä hämmentävin hiekkakatukaupunki.
Hikan piha kestien jäljiltä...
Pienen aamuisen suupalan jälkeen lähdimme katsastamaan, josko meille alkaisi jo pikkuhiljaa huonetta löytymään ihan sieltä mistä alun perin pitikin eli Kaya Kwerusta. Ja löytyihän sieltä. Tai ainakin paikka oli niin sanotusti avoinna muutenkin kuin ovien puolesta. Huoneemme ei kuitenkaan jostain syystä ollut vielä lainkaan valmiina, vaikka varauksemme mukaan meidän olisi siellä jo edellinenkin yö viettää. Tästäpä emme kuitenkaan harmistuneet, vaan istuimme kiltisti odottelemaan ja tilasimme itsellemme paikan ravintelista munia ja pekonia sekä makkaraa ja ranskalaisia sisältävää täydennysaamupalaa. Makkara oli kyllä kovasti pahaa, mutta muuten ei ollut ollenkaan valittamista.
Kaya Kweru.
Omalla vastuulla.
Aamuaterimme nautittuamme jouduimme vieläkin tovin odottelemaan, mutta sen teimme oikein sinnikkäästi. Ja vihdoinpa huoneemme olikin valmis ja teki meistä oikein tyytyväisiä. Verrattuna edellisillan kokemuksiimme oli huoneemme tällä erää ehkäpä noin satoja, tuhansia ellei kymmeniä tuhansia kertoja parempi. Kaikin puolin. Sängyt olivat mainiot ja ihan ikiomassa kylpyhuoneessamme oli ihkaoikea wc-istuin sekä suihkukaappi. Ja tientenkin ilmastointi! Ai, että sitä riemua.
Ja sitten rannalle. Onneksi rannalle ei matkaa ollut kuin 40 metriä. Siispä olimme siellä suorastaan tuota ja pikaa. Rannalla riittikin puuhaksi muun muassa uimista, tällä kertaa vielä Durbanin rantojakin villeimmissä aalloissa sekä tietysti rantapelien, kuten jalkapallon potkimisen sekä erilaisten pallojen ynnä muiden asioiden heittelemistä, ja ihan vain lötköttelyä. Tätäpä ilakointia jatkui jonkinlaisen tovin verran kunnes alkoi vatsoissamme kurniskella nälkäpeikko. Siispä kotosalla raapimaan hiekat pois kaikista niistä paikoista joihin voi kuvitella hiekkaa mahtuvan ja sen jälkeen kohti ravintoa.
Uimailakointia...
Tällä erää ravintolan löytyminen ei ollut meille minkäänlainen ongelma, koska olimme päättäneet kiitokseksi edellisillan kestitsemisestämme ruokailemaan Hikan pyörittämään Fishmonga-nimiseen Ponta do Ourolais ravinteliin. Näinpä me siis myöskin toimimme. Koska olimme ihan meren äärellä ja syöneet kaikki viime aikoina melko pitkälti liha-, hampurilais-, pitsa- sekä ranskalaispitoista ravintoa, olimme kovasti kaikki kiinnostuneet erilaisista merenelävistä. Näinpä herttakerho nakersikin tällä erää yhteisen Sea Food Platterin, joka sisälsi hippasen kalaa, mustekalaa, simpukoita sekä rapuja jos jonkinlaisia. Olipas se aikas herkkua. Ja mahatkin tulivat riittävästi pullollensa.
Sea Foodia.
Hieman herttakerhoiltuamme sekä muutenkin voimia kerättyämme siirryimmekin sitten kohti Pinto'sia ja tietenkin sen maan mainioita juomasekoituksia ynnä tanssilattian humua. Paikassa soi tuttuun tapaan jälleen kerran erittäin huono musiikki, mutta sepäs ei meitä haitannut. Varsinkaan silloin, kun tuli sähkökatko ja musiikki ei enää soinutkaan. Ja oli melko pimeää. Eikä sinä aikana ehtinyt syntyä kuin yksi tappelu. Pian kylläkin tappelupukarit poistettiinkin paikalla ja kiltimmin käyttäytyvä juhlakansa sai jatkaa rientojaan.
Herttakerho kokoontuu jälleen...
Riennot jatkuivatkin melko pitkälle yöhön. Eikä ne tietenkään edes siihen vielä päättyneet, koska lähdimme uusien hostellilla tapaamiemme tuttavien kera heidän kotosalleen viettämään pieniä jatkorientoja. Siellä oli mukavaa, kunnes osaa väestä alkoi jo hieman väsyttämään ja näinpä puolet ryhmittymästämme alkoi siirtymään jo yöpuulle Villen, Marcin sekä Katrin jäädessä vielä katsastamaan paikan menoa. Hyvältä oli ilmeisesti meno maistanut ja olisipa paikalla ollut oluen lisäksi myös paikallinen maksullinen nainen eli niin sanottu Ponta Bitch. Onneksi eivät pojat kuitenkaan rahojaan tähän touhuun tuhlanneet, sillä melko kallista kyytiä olisi ollut tarjolla. 50 randia kuulostaa melko kohtuuttomalta hinnalta verrattuna siihen, että Pinto'sissa sillä rahalla saisi jo kaksi olutta sekä yhden Bob Marleyn...
Kaikin puolin hauskan illan jälkeen ja pikkuhiljaa Ponta do Ouron hiekkaisiin maisemiin totutellessamme ei paljon ollut muuta sanottavaa kuin: "I'M IN PONTA BITCH!" Ja sitten nukkumaan.
Lauantai 17.4.2010
Edellisen illan riennoista johtuen uni maistui tänä päivänä hieman normaalia pidempään, joten aamiainen vaihtui tällä erää suoraa päätä lounaaksi eli juustohampurilaisiksi sekä tietysti ranskalaisiksi, jotka alkavatkin pikkuhiljaa jo pursuilla kaikkien korvista ihan sinne ja tänne. Niitä täällä päin nimittäin tarjoillaan jatkuvasti ja joka paikassa sekä ennen kaikkea kaiken ruoan kera. No, burgerit olivat joka tapauksessa oikein herkullisia, joten siitäpä se päivä sitten melko mukavasti käyntiin lähtikin.
Seuraavana projektina olikin sitten jälleen liikkua rannalle. Siellä tuli Topille tosin melko pian erityisen tylsät oltavat, koska koko muu joukkio päätti kaikkien hyvien seuramies- tai -naistapojen vastaisesti vetää niin sanotusti unta palloon. Eipä siinä sitten auttanut muu kuin lähteä pikkuiselle rantakävelylle pitkin rantaa, missä ei muuten tälläkään erää juuri muuta väkeä näkynyt, vaikka sää oli jälleen mitä mainioin. Rannalta löytyikin sitten kiva ja melko kuollut rapu, jolla kaveritkin saatiin pikkuhiljaa hätisteltyä hereille. Tämän jälkeen jatkettiin tuttuun tapaan hieman uiden ja hiekkaa pöksyihin keräillen. Nälän meidät jälleen yllättäessä lähdimme suihkun kautta syömäsilleen. Kotimatkalla piti tosin käydä vielä hieman ruokamarketin kautta, sillä aamuksi tarvittiin tällä erää hieman omia eväitä. Kauppa tosin oli melkoisen tyhjä, joten sunnuntaina olisikin aamupalaksi tarjolla lähinnä keksejä sekä sipsejä.
Katson autiota hiekkarantaa...Tällä kertaa valitsimme ravinteliksemme Cafe Del Marin, missä nautiskelimme jälleen muun muassa erilaisia mereneläviä. Hyvän lauantaisen iltaruokailuhetken jälkeen ei mikään muu voisi Ponta do Ourossa tulla kysymykseen, kuin Pinto's. Näinpä suuntasimme askeleemme jälleen tuonne Pontan kuumimpaan menomestaanpaikkaan. Ilmeisesti kello oli vielä kuitenkin sen verran vähän, että olimme jotakuinkin paikan ainoat asiakkaat, joten emme kovin kauaa paikalla kuitenkaan viihtyneet. Näinpä palasimme kotiin jo hyvissä ajoin ja painuimme pehkuihin, sillä sunnuntaina oli edessämme hyvinkin aikainen herätys.
Sunnuntai 18.4.2010
Ja niinhän se kello sitten pärähtikin soimaan jotakuinkin 5.20. Sunnuntaisen aamun ohjelmaksi olimme nimittäin järjestäneet itsemme snorkkeloimisretkelle delfiinien pariin. Rannalla piti olla lähtövalmiina jotakuinkin klo 6.15 ja sinne piti tällä erää suunnata vieläpä pankkiautomaatin kautta, sillä pitihän tuosta lystistä toki jotakin maksaakin. Ja jos Ponta do Ourossa vielä kaiken hiekan lisäksi on jotakin hämmentävää, niin tietysti muun muassa se, että paikallisen rahan kurssi on aivan erilainen kuin esimerkiksi Maputossa, mutta mikäpäs siinä. Kyllä sieltä seinästä sitä rahaa kuitenkin tuntui tupsahtelevan.
Lähtöpaikalle ehätettyämme saimme ensin pienen alustuksen siitä, mitä tulisi vastassamme olemaan. Tämän jälkeen uimavarusteet valmiiksi, snorkkelit kouraan ja kohti venettä, joka meidät delfiinien pariin olisi kuljettava. Veneemme oli melkoisen suuri ja kuminen. Sillä olikin melko mukavaa ajella pitkin Ponta do Ouron rannikkoa. Tovin aikaa pyörittyämme alkoi myös niitä kauan odoteltuja delfinejä näkymään jos jonkinmoisia. Eli snorkkelit päähän ja polskuttelemaan. Se olikin lystiä se. Suorastaan varsinainen pyöriäiskimara. Hienoja otuksia. Kerrassaan. Tietenkään tälläkään erää ei pieniltä vastoinkäymisiltä säästytty, sillä eräs snorkkelijoukkiomme miehistä oli unohtanut innostuksissaan aamulla popsia verenpainelääkkeensä eikä mennyt pitkääkään snorkkeloimistovia ennen kuin alkoi sedältä kunto loppumaan. Saatiinpa setä kuitenkin takaisin veneeseen. Lisäksi kohtasimme hieman meduusoita sekä pari hieman suurempaa aaltoa, mutta ennen kaikkea rutkasti delfiinejä.
Innokkaita snorklaajia.
Ja vähän lisää.
Snorklari ja delfiini.Muutaman snorkkeloimiskerran jälkeen olikin jo aika lähteä takaisin kohti rantaa ja taas oli lystiä ajella veneellä. Kovasti aikaisen aamutohinamme jälkeen olikin vasta aamupalan aika ja niinpä suuntasimme takaisin hostellimme ravintolaan keräämään voimia loppupäivää varten. Aamiaisen jälkeen suuntasimme tuttuun tapaan kohti rantaa. Tällä kertaa vuokrasimme itsellemme matkaan myös pari vesiurheiluvälinettä, nimittäin surffilaudan sekä boogieboardin, joilla olisi sitten mukava aalloilla laittaa koreasti. Ja eipä muuten loppunut hämmästyttävät asiat Ponta do Ourosta vielä hiekan sekä valuuttakurssinkaan jälkeen, sillä tänään hämmästyttävintä oli ehkäpä se, että rannalla oli meidän lisäksemme ihan muitakin ihmisiä. Toisaalta ei kuitenkaan siinä kohtaa missä meidän oli tarkoitus alunperin päiväämme viettää. Olimme nimittäin kuulleet Hikalta, että paras paikka olla rannalla on ihan meidän rannastamme seuraava ranta, jonne siis askeleemme päätimme tällä erää suunnata. Ranta olikin kyllä oikein hieno sekä vailla ihmisiä, mutta kovasti kivikkoinen, joten päätimme oman turvallisuutemme nimissä lähteä takaisin omalle tutulle paikalle, ettemme lautojemme kera kolhisi itseämme liikaa rannalla vaaniviin kiviin.
Takaisin omalle rannallemme pyrähdettyämme riensimmekin sitten lautojemme kanssa vesi-ilakoinnin pariiin. Sään haltija ei vaan tällä erää ollut kovinkaan paljon puolellamme, sillä tuuli yltyi sen verran hurjaksi, ettei vedessä saati rannalla olosta tullut juuri mitään. Oli nimittäin melkoisesti hiekkaa ilmassa ja vähän siellä sun täällä. Jonkin aikaa sitkeästi rannalla notkuttuamme painuimmekin takaisin kotosalle keräilemään lisää voimia.
Onpas hiekkaa siellä ja täällä, etenkin kaikkien pyyhkeiden päällä. Seuraavaksi olikin jälleen aika lähteä syömishommiin ja niinpä tallustimme ravintolaan nimeltä Florentine. Sielläpä olikin jälleen tarjolla kaloja ynnä muita mereneläviä, joita popsimme hyvällä ruokahalulla. Ravintolailtaamme toi huomattavasti lisää jännitystä sekä tunnelmaa paikalle pärähtänyt ukkonen, joka muutaman kerran vei myös sähköt ja näin ollen toi tullessaan sangen synkän pimeyden. Vaan mikäpäs siinä oli salameita katsastellessa ja kalaa suuhun pannessa, vaikka hieman pimeää olikin.
Herttakerho Pontan viimeisellä ehtoollisella.
Ruokailut ruokailtuamme sekä ukkosen siirryttyä kauemmas merelle päätimme kotimatkalla kiertää vielä rannan kautta hieman salameita pällistelemään, minkä jälkeen oli tarkoitus viettää Ponta do Ouron viimeinen Herttakerho. Vaan eipä vietetty. Taisi nimittäin alkaa mehut loppumaan yhdestä jos toisestakin kerhoilijasta, joten tällä kertaa voiton vei Hanneksen, Rikun tai Pauliinan sijaan uni.
Maanantai 19.4.2010
Kotiinlähdön aika. Heräsimme jälleen hyvissä ajoin, sillä matkaan oli tarkoitus lähteä tällä kertaa sen verran hyvissä ajoin, että ehtisimme kotiinkin ihan hyvän sään aikana. Tietysti ensin tuli kuitenkin nauttia kunnollinen aamupala, koskapa täällä päin matkustaessa ei koskaan tiedä milloin ruokaa saa seuraavan kerran. Ilmeisesti varauduimme matkaan jopa hieman liian tuhdin aamupalan voimin, sillä laskun saapuessa totesimme, että voihan nenä, nyt on rahat loppu. Rappioryhmämme oli tänä aamuna siis todellakin nimensä veroinen. Neljän matkallisen lompakoista saimme kaivettua juurikin 13 rahaa liian vähän rahaa. Tuota pikaa tuo rahamäärä muuttuikin vielä 14 rahaa liian vähäksi rahaksi yhden kolikon pyörähtäessä lattian raosta, jonnekin tavoittamattomiin. Onneksemme Marcilta löytyi meidät pelastava rahamäärä, sillä olisi saattanut Ponta do Ourossa olo venähtää kovastikin pitkäksi, jos olisimme tuon koko 1,40€ arvoisen rahasumman edestä joutuneet esimerkiksi tiskaamaan...
Tavarat sekä itsemme jälleen autoon tungettuamme olikin aika lähteä takaisin tienpäälle. Nyt olimme päättäneet suunnata kotia kohti toista reittiä, joka koukkaisi Etelä-Afrikan kautta. Eikä ollut muuten huonompi päätös ollenkaan. Olimmepa kotosalla nimittäin huomattavasti reippaammin ja huomattavasti tasaisempaa kyytiä saaneina. Ja siinäpä se reissu sitten pähkinän kuoressa olikin.
Ja tätä lukiessa on syytä muistaa, että kaikki tässä kerrottu on täysin salaista tietoa. Nimittäin vanhan Ponta do Ourolaisen sanonnan mukaan, "What happens in Ponta, stays in Ponta." Muistakaapas se.
Perinteisten kysymysten äärellä... 
Herttakerhon vappuhulinat...
Ja siivoajat kiittävät jälleen...
Georgella grillauspuuhissa: Topi, Muna, Hando sekä George
Välillä väsyttää Herttakerhoakin...
Paitsi Handoa.
Jellona.
Sarvikuono.
